Tottakai se ihana räkäinen juustonaamapussaus varmisti sen, että äiti sairastaa vähintään yhtä tehokkaasti kuin poikakin. Jotain influenssan tapaistahan tämä on ja mietin tässä taas, että lähteäkö lääkäriin vai ei. Ei itseni, vaan pojan takia.

On se vaan kumma, miten sairaanakin äiti venyy ihan mahdottomiinkin suorituksiin. Äiti tekee, mitä äidin täytyy tehdä. Ei ehkä enemmän, mutta ei vähempääkään ja kaikessa on etusijalla lapset. Tästä systeemistä ei tiedä yhtään mitään, ennen kuin on itse äiti. Muistan, miten joskus nuorempana ihmettelin, miten joku äiti selvisi lastensa kanssa ja opiskelikin siinä vielä samalla. Pyörittelin päätäni itsekseni ja ehkä keskusteltiin jonkun toisen yhtä nuoren ja äitiyttä kokemattoman kanssa, että eihän tuosta voi tulla mitään. Miten vähän sitä asioita ymmärtääkään, jos ei niitä itse ole kokenut.

Jos nyt onkin itse tiukilla tämän hetken, muutaman viikon, niin allergiat ja muut lääketieteelliset tilanteet ovat saaneet kunnioittamaan aivan sairaan paljon niitä äitejä, joiden lapsilla on Todellisia ongelmia. Ikinä en unohda sitä äitiä, jonka näin vain ohimennen silmä- ja korvasairaalassa Helsingissä. Hänen tyttärensä oli syntynyt ilman silmiä. Tai sitä perhettä, jonka ala-aste ikäiseltä pojalta oli tappelussa hakattu naama muussiksi.

Oli tilanne mikä tahansa, niin tiedän, että äidin sisällä on joku kumma mekanismi. Se saa matkustamaan toiselle puolelle maata vauvan kanssa noin vain tai valvomaan viikon putkeen. Kyllä siitä sitten maksaakin ja sairastuu itsekin tai väsähtää totaalisesti, mutta yllättävän pitkälle sitä jaksaa. Lähetän tällä hetkellä kuumeiset, mutta voimaa jakavat ajatukseni kaikkille äideille, jotka kamppailevat eteenpäin lapsensa tähden.