Alkoi taas tuntumaan, että päivät ja viikot viuhahtaa ohi äänennopeudella. Mihin kelloilla on kiire? Pojat kasvaa ja tapahtuu yhtä sun toista hauskaa, joka niin helposti unohtuu. Se voi olla joku ihana ilme pienemmän kasvoilla tai tokaluokkalaisen onnellinen huomaaminen, että osaakin jotain uutta. Niitä hetkiä ei haluaisi kadottaa. :) Hymy nousee huulille väkisinkin, kun noita tilanteita tulee mieleen, mutta pahuksen nopeasti ne mielestä myös katoaa.

Onko vielä niin, että onnelliset asiat häviää helpommin mielestä kuin vähän ikävemmät. Jos jotakin asiaa voi katua tai se harmittaa, niin se jää pyörimään mieleen väkisinkin. Niin se muuten on. Sitten kun tapahtuu jotain tosi ihanaa, niin sitä vaan on onnellinen ... ja se häipyy ... haalistuu ... ja on pian enää muiston varjo. Kun sitä yrittääkin muistaa, niin ei millään saa enää niitä yksityiskohtia mieleen. Jos taas on ikävästä asiasta kyse, niin ihan takuulla sen saa kaivettua jostain muistilokerosta.

Huomasin tietokoneen kätköjä kaivellessani, että isommasta pojasta on tullut otettua enemmän taaperoikäisiä videonpätkiä kuin nuoremmasta. Harmi. Ja sitä ei voi enää korjata. On niin ihana nähdä se tuttu nauru ja ne paikat ja horjuvat askeleet. Onneksi sentään jotain videoita on nuoremmastakin ja täytyy ottaa nyt enemmän. Vaikka välillä olin varsinainen valokuvaamisen vastustaja, ehkä omasta liian pyöreästä olemuksesta johtuen, niin onneksi olen vähän päässyt siitä irti. Ja voihan sitä aina pysytellä siellä kameran linssin toisella puolella. :) Muistoja talteen.