Näin eilen Kylie Minoguen haastattelun televisiossa. Pakko tunnustaa, että olen pitkään pitänyt hänen musiikistaan, mutta nyhän oli kyse ihan muusta -syövän voittamisesta. Siinä on asia, joka ei erottele rikasta tai köyhää, äitiä tai lapsetonta ihmistä. Voi tulla kenelle vaan ja milloin vaan.

En mahda mitään, mutta tuo haastattelu ja monet muut jutut ovat laittaneet miettimään omaa terveyttään. Mitään ei saisi tapahtua pitkään aikaan, että saa hoidettua lapset ja paljon muutakin. Lapset siinä ensimmäisenä tulee mieleen. En tiedä kumpi on kamalampi ajatus, se että lapsi sairastaa vai että vanhempi sairastuisi radikaalisti. Tai no, itse sitä sairastuu mielummin, mutta molempi pahempi. Pientä ovat pienet pottaharjoittelun haitat tai allergiat, jos vaan muuten saisi perhe pysyä kunnossa.

Mutta takaisin Kylieen. Haastattelu oli koskettava ja minusta oli ihan oikein, ettei hän halunnutkaan kertoa siitä pahimmasta päivästään. Kyynelet hänellä pyrki silmiin muutenkin ja jokaisella ihmisellä on oikeus yksityisyyteen sellaisissa asioissa. Pisti kovasti miettimään. Mitä sitä itse voi tehdä oman terveytensä eteen. Tehtävää olisi.